Hm. Kun ihmiset kysyy mitä mulle kuuluu, selitän pitkälti miten mun sairastaminen menee ja mitä lääkkeitä on nyt käytössä ja niin. Ihan kuin ei kuuluisi muuta kuin sairautta. Ehkä se joiltain osin on tottakin, ei kuuluukaan. Koska tää perkeleen tauti tuntuu taas nielleen mut aika kokonaan. Lääkityksen nosto on helpottanut kyllä oloa, olen nyt yrittänyt kiltisti ottaa seroquelia päivällä 50mg vaikka se tekeekin koomaa mutta tutkailin kellosta että se kestää ~pari tuntia joten sen kanssa elää kyllä. Varsinkin kun eihän mulla oikein koskaan päivällä ole mitään oleellista menoa.

Taas mä teen sitä, selitän sairauttani. Huomaan että tiettyjen ihmisten kanssa koen tarpeelliseksi nostaa suojavarustuksen pystyyn ja olla kuten muutkin ihmiset, normaali ja kohtalaisen terve, ainakin psyykkisesti. Mikä on sinänsä turhaa, ne ihmiset on kuitenkin sellaisia joiden kanssa olen kovinkin tekemisissä ja ymmärtävät, tietävät ainakin, sairauttani. Ehkä se on taas sitä kapinaa sairastamista kohtaan, en jaksaisi enkä haluaisi enää. Olen kyllästynyt, väsynyt ja turhautunut siihen että tipahtelen kuopan pohjalle heti kun saan vähän kiivettyä reunaa pitkin ylös. Ehdin päivän, kahden ajan ajatella että jaksan asioita ilman että uuvun kokonaan kunnes taas tulee stoppi niin että koomaan sohvalla pari päivää jaksamatta mitään. Kokien huonoa omaatuntoa siitä etten jaksa, että pyydän Laikaa käyttämään koiran ulkona.

Elän huonouden kehässä. En pääse irti siitä kehästä, tuntuu että kaikki ruokkii sitä tunnetta että olen huono, laiska, paksu, saamaton, ruma ja inhottava ja tyhmä ja rasittava. Negatiivisia sanoja tulee, positiviisia ei niinkään.