Voisin kaivaa tämän naftaliinista. Ja kirjoittaa taas. Tuntuu että se voisi tehdä hyvää, jos saisi vähän järjestystä asioihin ja tunteisiin ja tapahtumiin ja suunnitelmiin. Hyviin ja niihin toisiin.

Laikalla on tiistaina psykiatri. Se on raukka ihan hajalla ja rikki. On niin paha olla kun tiedän että toisen on paha olla. En halua että laika hajoaa. Kuka nyt haluaisikaan nähdä rakkaansa hajoavan, tuskin kukaan. Huvitti kun soitin sitä lääkäriaikaa laikan puolesta, automaattisesti toisessa päässä oletettiin että kyseessä on mies kun puhuin puolisostani. Ymmärrän kyllä että se on kuitenkin jonkin verran yleisempää kuin tämä meidän tilanne. Täti ajanvarauksessa vielä oikein varmisti että "puolisosi puolesta siis soitat?". :) Hetero-olettamuksella on miulle oikeastaan tosi vähän merkitystä, en koe sitä ahdistavana. Johtuu kai siitäkin että sen verran vähän joutuu missään asioimaan.

Jos tämä taas tästä. Päivittyisi aina ajoittain.

Meillä on tänään pumpulihääpäivä eli ensimmäinen hääpäivä <3

Meillä on kuitenkin ongelma. Minä en kykene seksiin tällä hetkellä. En vaan kykene vaikka haluankin, en jotenkin saa tehtyä aloitetta koska jumitun. Haluan sitä ja niin. Laikalle tämä on ihan äärettömän vaikeaa, joka ilta kun käydään sänkyyn tunnen sen valtavan pettymyksen ko hän huomaa ettei tänäänkään. Ymmärtää kuitenkin mistä se johtuu mutta se pettymys sattuu minuun pahasti. Koska haluan myös. Tämä on näitä hetkiä jolloin vihaan tätä sairautta ihan älyttömästi.

Pelkään myös sitä että meidän suhde jotenkin taantuu semmoiselle kaveriasteelle. Etten mä haluaisikaan enää laikaa silleen. Mikä ei kyllä ole totta. Kyllä mä haluan, hän on ihana ja seksikäs ja niin kiihottava. Rakastelu hänen kanssaan on ihanaa. Miksi sitten en kykene siihen ><

En vaan saa pakotettua itseäni tekemään sitä aloitetta minkä kuitenkin haluan tehdä. Enkä tiedä mitä tehdä. En osaa puhua tästä terapiassa, emme ole ihan sillä tasolla vielä luottamuksen kanssa että voisin ottaa tämän puheeksi. Outille olen puhunut.

Pitää uskaltaa puhua tuosta pelosta laikalle. Ja yrittää tänään saada itsensä potkittua tekemään se aloite.

Tulokset tuli tänään. Anoppi soiti Lauralle ko oltiin kaupungilla, sanoi että tulokset on tulleet ja kysyi että halutaanko me tietää miten kävi. Laura sai paikan kotimaisen kirjallisuuden laitokselle mikä on ihan älyttömän hienoa mutta minen saanut opiskelupaikkaa arkeologiselta. Niin se vaan on. Enkä mä voi sille ny mitään.

Itku tuli kun asiaa oli hetken sulatellut. Jotenkin se tuntui taas siltä että olen huono. Osaamaton, idiootti, tyhmä ja niin. Huono. Epäreilultakin tuntuu koska minä vain haluaisin osasen tavallista elämää, sitä tavallista mitä muutkin elää. Niin ettei tarttisi aina hetkessä elää, elää siinä hetkessä ko jaksaa tehdä juttuja. Niin ettei olisi ihan kuollut jos viikko-ohjelmassa on kahdet kahvit ystävän kanssa ja koirakoulu. Mutta nyt minä olen. Lauantaina en jaksa mitään, haluan vaan kömpiä pöydän alle ja asua siellä kunnes jotain tapahtuu. En tiedä mitä mä odotan, kai sitä että löytyisi jokin piikki tai pilleri joka saisi mut kuntoon kerralla. Mutta ei sitä ole ja miun pitäisi vaan jaksaa taistella, syödä lääkkeet ja käydä terapiassa. Terapeutti vaati tai no vahvasti ohjeisti miuta kysymään pisteeni, että tiedän miten se koe meni. En mä halua tietää D: en halua kokea sitä nöyryytystä että joudun kuulemaan että sain x pistettä 25 vähimmäispistemäärästä. Pelkään saaneeni tosi vähän pisteitä, tyyliin että miulle nauretaan siellä että mitä toikin on kuvitellut kun tänne hakee.

Iski jo angsti että mitä sitten ensi kesäkuussa. Kun kuntoutustuki loppuu 31.5.2008. Jotain pitää olla si suunniteltuna siinä vaiheessa. Ja tää on tosi fiksua miettiä sitä nyt kun siihen on melkein vuosi aikaa, joo, tiedän itsekin. Mutta kun. Pää on mitä on ja se nyt miettii kummia juttuja. Ahdistaa ajatus että joutuisi työmarkkinoille. Koska tällä hetkellä miusta ei todellakaan siihen olisi. Mikä herättää kysymyksen että olisiko miusta ollut opiskelemaan täyspäiväisesti tänä syksynä. No, nyt en saa sitä tietää. Täytyisi jostain selvittää että onko mun mahdollista käydä nostamassa reaalin arvosanaa kevään kirjoituksissa, haluaisin nostaa sen koska se vähän nostaisi mun osakkeita ensi kevättä ajatellen. Syksyn ja talven viettänen avoimesassa lukien kulttuurihistoriaa. Fiksu jätti tekemättä historian perusopinnot loppuun eikä voi aloittaa aineopintoja siitä si.

Pääsykoetulokset tulee perjantaina. En tiedä haluanko tietää mitä ne sanoo. Pääsykokeet ei menneet todellakaan putkeen enkä ole lainkaan luottavainen sen suhteen että pääsisin sisään. Enkä tiedä onko se si hyvä vai huono juttu. Mietin että jaksanko sitten opiskella, mitä jos pääsen sisään enkä mä jaksakaan. Osaanko mä muka olla armollinen itselleni? En. Joten. Äh. Perjantaina sen si tietää. 

Hm. Kun ihmiset kysyy mitä mulle kuuluu, selitän pitkälti miten mun sairastaminen menee ja mitä lääkkeitä on nyt käytössä ja niin. Ihan kuin ei kuuluisi muuta kuin sairautta. Ehkä se joiltain osin on tottakin, ei kuuluukaan. Koska tää perkeleen tauti tuntuu taas nielleen mut aika kokonaan. Lääkityksen nosto on helpottanut kyllä oloa, olen nyt yrittänyt kiltisti ottaa seroquelia päivällä 50mg vaikka se tekeekin koomaa mutta tutkailin kellosta että se kestää ~pari tuntia joten sen kanssa elää kyllä. Varsinkin kun eihän mulla oikein koskaan päivällä ole mitään oleellista menoa.

Taas mä teen sitä, selitän sairauttani. Huomaan että tiettyjen ihmisten kanssa koen tarpeelliseksi nostaa suojavarustuksen pystyyn ja olla kuten muutkin ihmiset, normaali ja kohtalaisen terve, ainakin psyykkisesti. Mikä on sinänsä turhaa, ne ihmiset on kuitenkin sellaisia joiden kanssa olen kovinkin tekemisissä ja ymmärtävät, tietävät ainakin, sairauttani. Ehkä se on taas sitä kapinaa sairastamista kohtaan, en jaksaisi enkä haluaisi enää. Olen kyllästynyt, väsynyt ja turhautunut siihen että tipahtelen kuopan pohjalle heti kun saan vähän kiivettyä reunaa pitkin ylös. Ehdin päivän, kahden ajan ajatella että jaksan asioita ilman että uuvun kokonaan kunnes taas tulee stoppi niin että koomaan sohvalla pari päivää jaksamatta mitään. Kokien huonoa omaatuntoa siitä etten jaksa, että pyydän Laikaa käyttämään koiran ulkona.

Elän huonouden kehässä. En pääse irti siitä kehästä, tuntuu että kaikki ruokkii sitä tunnetta että olen huono, laiska, paksu, saamaton, ruma ja inhottava ja tyhmä ja rasittava. Negatiivisia sanoja tulee, positiviisia ei niinkään.