Voin ihan kamalan huonosti, en saa itseäni ylös tästä penkistä jotta saisin mentyä lepäämään hetkeksi vaikka väsyttää. Kyyneleet tunkee väkisin silmiin, olen ollut tässä pohjakohdassa jo niin monta kertaa, tuntuisi riittävän jo miulle, eikö voisi jo mennä ylöspäin ja oikeasti jäädä sinne ylemmäs? Miksi pitää tippua aina vaan takaisin alas?

Lääkitys nostettiin takaisin siihen 150mg efexorin osalta, seroquelia ei enää nostettu tuosta ko ei ole kuulemma mieltä pumpata miuta täyteen lääkkeitä. Mikä on totta mutta toisaalta, haluaisin oikeasti vaan jotain mikä helpottaisi oloa, en jaksa tätä. En jaksa mielikuvia joissa näen omat ranteet auki vedettyinä ja verta on joka paikassa. Ne on kamalia, ne on ahdistavia ja ne saa miut pelkäämään että jonain päivänä ne on todellisuutta. Lääkärikin oli jotenkin pahoillaan maanantaina että ollaan taas tässä pisteessä, miulla meni jo paljon paremmin välillä. Ja nyt jää si terapiakin tauolle, terapeutti menee johonkin leikkaukseen ja palaa luultavasti 6vk päästä töihin. Mikä on raskas isku tässä kohtaa tätä sairastamista.

Tiuku on käymässä ja jotenkin sekin ahdistaa, en saa olla miten haluan. Jään paitsioon huomiossa ja niin. En voi käpertyä sängylle itkemään koska miun pitää olla kova, terve ja hyvinvoiva. Vaikka en ole. Ja Tiuku sen tietää hyvin.

Ei jaksa edes neuloa. Mikä on tosi hälyttävää.