Sain vihdoin kerrottua Laikalle että olen sohlannut sen terapia-asian kanssa. Rakastelun jälkeen vain romahdin itkemään, kaikki tuntui purkautuvan sillä hetkellä ja itkin vain, toisen hellästi silittäen ja hyssytellen. Mikä tuntui niin äärettömän rauhoittavalta. Turvalliselta. Olen niin mielettömän onnellinen siitä että Laika on tuossa, että hän jaksaa miun kanssa koska tiedän etten aina ole kaikista helpoin ihminen. Mutta että noin ihana nainen haluaa olla miun kanssa, naimisissa kaiken lisäksi. o.O

Pitäisi herättää hänet ja suunnata kohti mökkiä. Jossa patu kysyy ne samat jutut mitä kysyy aina. Mikä joskus on vähän raskasta, ollaan nyt sen verran monta kertaa keskustelut ne nimittäin ettei ehkä enää jaksaisi. Varsinkaan en koe jaksavani puolustella sairauttani, kertoa miten sen suhteen voin.