kaikki eilisen toiveeni

selkä toisen selkää vasten

2008-01-19T22:12:00+02:00

Voisin kaivaa tämän naftaliinista. Ja kirjoittaa taas. Tuntuu että se voisi tehdä hyvää, jos saisi vähän järjestystä asioihin ja tunteisiin ja tapahtumiin ja suunnitelmiin. Hyviin ja niihin toisiin.

Laikalla on tiistaina psykiatri. Se on raukka ihan hajalla ja rikki. On niin paha olla kun tiedän että toisen on paha olla. En halua että laika hajoaa. Kuka nyt haluaisikaan nähdä rakkaansa hajoavan, tuskin kukaan. Huvitti kun soitin sitä lääkäriaikaa laikan puolesta, automaattisesti toisessa päässä oletettiin että kyseessä on mies kun puhuin puolisostani. Ymmärrän kyllä että se on kuitenkin jonkin verran yleisempää kuin tämä meidän tilanne. Täti ajanvarauksessa vielä oikein varmisti että "puolisosi puolesta siis soitat?". :) Hetero-olettamuksella on miulle oikeastaan tosi vähän merkitystä, en koe sitä ahdistavana. Johtuu kai siitäkin että sen verran vähän joutuu missään asioimaan.

Jos tämä taas tästä. Päivittyisi aina ajoittain.

Pumpulihääpäivä

2007-08-18T09:51:00+03:00

Meillä on tänään pumpulihääpäivä eli ensimmäinen hääpäivä <3

Meillä on kuitenkin ongelma. Minä en kykene seksiin tällä hetkellä. En vaan kykene vaikka haluankin, en jotenkin saa tehtyä aloitetta koska jumitun. Haluan sitä ja niin. Laikalle tämä on ihan äärettömän vaikeaa, joka ilta kun käydään sänkyyn tunnen sen valtavan pettymyksen ko hän huomaa ettei tänäänkään. Ymmärtää kuitenkin mistä se johtuu mutta se pettymys sattuu minuun pahasti. Koska haluan myös. Tämä on näitä hetkiä jolloin vihaan tätä sairautta ihan älyttömästi.

Pelkään myös sitä että meidän suhde jotenkin taantuu semmoiselle kaveriasteelle. Etten mä haluaisikaan enää laikaa silleen. Mikä ei kyllä ole totta. Kyllä mä haluan, hän on ihana ja seksikäs ja niin kiihottava. Rakastelu hänen kanssaan on ihanaa. Miksi sitten en kykene siihen ><

En vaan saa pakotettua itseäni tekemään sitä aloitetta minkä kuitenkin haluan tehdä. Enkä tiedä mitä tehdä. En osaa puhua tästä terapiassa, emme ole ihan sillä tasolla vielä luottamuksen kanssa että voisin ottaa tämän puheeksi. Outille olen puhunut.

Pitää uskaltaa puhua tuosta pelosta laikalle. Ja yrittää tänään saada itsensä potkittua tekemään se aloite.

maybe next year..or not

2007-07-12T01:38:00+03:00

Tulokset tuli tänään. Anoppi soiti Lauralle ko oltiin kaupungilla, sanoi että tulokset on tulleet ja kysyi että halutaanko me tietää miten kävi. Laura sai paikan kotimaisen kirjallisuuden laitokselle mikä on ihan älyttömän hienoa mutta minen saanut opiskelupaikkaa arkeologiselta. Niin se vaan on. Enkä mä voi sille ny mitään.

Itku tuli kun asiaa oli hetken sulatellut. Jotenkin se tuntui taas siltä että olen huono. Osaamaton, idiootti, tyhmä ja niin. Huono. Epäreilultakin tuntuu koska minä vain haluaisin osasen tavallista elämää, sitä tavallista mitä muutkin elää. Niin ettei tarttisi aina hetkessä elää, elää siinä hetkessä ko jaksaa tehdä juttuja. Niin ettei olisi ihan kuollut jos viikko-ohjelmassa on kahdet kahvit ystävän kanssa ja koirakoulu. Mutta nyt minä olen. Lauantaina en jaksa mitään, haluan vaan kömpiä pöydän alle ja asua siellä kunnes jotain tapahtuu. En tiedä mitä mä odotan, kai sitä että löytyisi jokin piikki tai pilleri joka saisi mut kuntoon kerralla. Mutta ei sitä ole ja miun pitäisi vaan jaksaa taistella, syödä lääkkeet ja käydä terapiassa. Terapeutti vaati tai no vahvasti ohjeisti miuta kysymään pisteeni, että tiedän miten se koe meni. En mä halua tietää D: en halua kokea sitä nöyryytystä että joudun kuulemaan että sain x pistettä 25 vähimmäispistemäärästä. Pelkään saaneeni tosi vähän pisteitä, tyyliin että miulle nauretaan siellä että mitä toikin on kuvitellut kun tänne hakee.

Iski jo angsti että mitä sitten ensi kesäkuussa. Kun kuntoutustuki loppuu 31.5.2008. Jotain pitää olla si suunniteltuna siinä vaiheessa. Ja tää on tosi fiksua miettiä sitä nyt kun siihen on melkein vuosi aikaa, joo, tiedän itsekin. Mutta kun. Pää on mitä on ja se nyt miettii kummia juttuja. Ahdistaa ajatus että joutuisi työmarkkinoille. Koska tällä hetkellä miusta ei todellakaan siihen olisi. Mikä herättää kysymyksen että olisiko miusta ollut opiskelemaan täyspäiväisesti tänä syksynä. No, nyt en saa sitä tietää. Täytyisi jostain selvittää että onko mun mahdollista käydä nostamassa reaalin arvosanaa kevään kirjoituksissa, haluaisin nostaa sen koska se vähän nostaisi mun osakkeita ensi kevättä ajatellen. Syksyn ja talven viettänen avoimesassa lukien kulttuurihistoriaa. Fiksu jätti tekemättä historian perusopinnot loppuun eikä voi aloittaa aineopintoja siitä si.

Ei otsikkoa

2007-07-10T10:51:00+03:00

Pääsykoetulokset tulee perjantaina. En tiedä haluanko tietää mitä ne sanoo. Pääsykokeet ei menneet todellakaan putkeen enkä ole lainkaan luottavainen sen suhteen että pääsisin sisään. Enkä tiedä onko se si hyvä vai huono juttu. Mietin että jaksanko sitten opiskella, mitä jos pääsen sisään enkä mä jaksakaan. Osaanko mä muka olla armollinen itselleni? En. Joten. Äh. Perjantaina sen si tietää.

just waiting

2007-06-28T12:12:00+03:00

Hm. Kun ihmiset kysyy mitä mulle kuuluu, selitän pitkälti miten mun sairastaminen menee ja mitä lääkkeitä on nyt käytössä ja niin. Ihan kuin ei kuuluisi muuta kuin sairautta. Ehkä se joiltain osin on tottakin, ei kuuluukaan. Koska tää perkeleen tauti tuntuu taas nielleen mut aika kokonaan. Lääkityksen nosto on helpottanut kyllä oloa, olen nyt yrittänyt kiltisti ottaa seroquelia päivällä 50mg vaikka se tekeekin koomaa mutta tutkailin kellosta että se kestää ~pari tuntia joten sen kanssa elää kyllä. Varsinkin kun eihän mulla oikein koskaan päivällä ole mitään oleellista menoa.

Taas mä teen sitä, selitän sairauttani. Huomaan että tiettyjen ihmisten kanssa koen tarpeelliseksi nostaa suojavarustuksen pystyyn ja olla kuten muutkin ihmiset, normaali ja kohtalaisen terve, ainakin psyykkisesti. Mikä on sinänsä turhaa, ne ihmiset on kuitenkin sellaisia joiden kanssa olen kovinkin tekemisissä ja ymmärtävät, tietävät ainakin, sairauttani. Ehkä se on taas sitä kapinaa sairastamista kohtaan, en jaksaisi enkä haluaisi enää. Olen kyllästynyt, väsynyt ja turhautunut siihen että tipahtelen kuopan pohjalle heti kun saan vähän kiivettyä reunaa pitkin ylös. Ehdin päivän, kahden ajan ajatella että jaksan asioita ilman että uuvun kokonaan kunnes taas tulee stoppi niin että koomaan sohvalla pari päivää jaksamatta mitään. Kokien huonoa omaatuntoa siitä etten jaksa, että pyydän Laikaa käyttämään koiran ulkona.

Elän huonouden kehässä. En pääse irti siitä kehästä, tuntuu että kaikki ruokkii sitä tunnetta että olen huono, laiska, paksu, saamaton, ruma ja inhottava ja tyhmä ja rasittava. Negatiivisia sanoja tulee, positiviisia ei niinkään.

follow the cops back home

2007-04-14T23:59:00+03:00

Istun tuijottaen ruutua, mietin että mitä haluan kirjoittaa. Haluanko kirjoittaa mitään. Miksi kirjottaisin. Kenelle kirjoitan. Jaksanko kirjoittaa. Enkä osaa vastata.

Kuljen kuin sumussa, unohtelen asioita ja olen hereillä vain osin, silloinkin ko on silmät auki on aivot unessa. Jossain kummassa syvässä lamaannuksessa.

Näen hassuja, realistisia unia jotka ahistaa kovin. Näin unta että äiti murhasi miut. Haluaisin puhua terapeutin kanssa mutta seuraava kerta on vasta 28.4. Pitkän tauon jälkeen, on varmaan paljon puhuttavaa. Ehkä osaisin nyt antaa muurien romahtaa siellä, että antaisin tulla ulos kaiken mikä vaivaa päätä. Ne unet, ne on niin todellisia, ne on semmoisia mitä voisi tapahtua. Siis, ei tietty sitä että äiti tappaisi miut mutta muuten. Näen unia että myöhästyn pääsykokeista ja niin.

teenkö tarpeeksi niiden eteen? luenko mä tarpeeksi? osaanko mä mitään? jääkö mun päähän mitään siitä mitä luen?

huolestuttaa tää vointi. lysähtelen, jaksan asioita pätkissä ja sitten olen ihan kuollut. en lähtenyt appivanhempien 100v-juhliin koska en olisi jaksanut. Oli iso helpotus ko sain sanottua että voisin jäädä kotiin, molemmille koska laika oli ahdistunut siitä että mua ahdistaa se säätäminen. inhoan sitä että mun takia pitää säätä. inhoan sitä etten halua seksiä vaikka tiedän toisen sitä haluavan. en kuitenkaan kykene siihen velvollisuudentunteesta enkä haluaisikaan kyetä enkä usko laurankaan sitä niin haluavan.

Entä jos en pääse taaskaan opiskelemaan? Mitä sitten? Kestänkö toisen hylkäyksen? Hajoanko? Tuntuu että hajoan jo nyt, hiljalleen palaset kaikkoo käsistäni enkä saa niistä kiinni enkä tiedä mihin järjestykseen ne tulisi laittaa. Tarvitsen sitä terapiaa! Miksi terapeutin piti mennä siihen leikkaukseen. Kohta se kai on si kesälomalla. Jee. Kiva.

my old friend

2007-04-07T11:53:00+03:00

Voisin kai sanoa noin masennuksesta, se on ollut kanssani niin pitkän aikaa. Niin kauan kuin muistan, oikeastaan. Tuntuu välillä etten muista enää mitä on olla terve, kuka minä silloin olen, mitkä osat ns. persoonallisuuttani on tervettä Tui:ta ja mitkä puolestaan si sairauden värittämää. Tuntuu kuin sisälläni olisi sumua ja muureja, labyrintti jota en osaa kulkea läpi. Terapeutti on kai se joka yrittää sitä kanssani ratkoa, miten siellä kuuluisi kulkea.

Tiistaina lääkäri nosti lääkitystä. Ehkä tämä kääntyisi joskus taas voiton puolelle. En tiedä.

suklaarusinoita

2007-03-24T12:30:00+02:00

Jotenkin on kovin väsynyt tähän kaikkeen lääkeruljanssiin. Nyt kun efexoria nostettiin, helpotti itsemurha-ajatukset ja olo siltä osin. Mutta tilalle tuli taas se ahdistus minkä vuoksi sitä silloin aiemmin laskettiin. Jotenkin toivotonta, että joutuu valitsemaan kahden pahan välillä. No, kohta on taas lääkäri, pohditaan siellä si mitä tehdään. Yritän saada suuni auki jotta saisin pyydettyä jotain tarvittavaa rauhoittavaa, edes pienen määrän, helpottamaan niitä päiviä ko vaan tärisen ja hyperventiloin ko on niin paha olla .

Niitä päiviä on taas tällä viikolla ollut aivan liian monta. En ole saanut luettua sitä määrää mitä olisin halunnut lukea ja kohta alan ahdistua siitäkin että jos mä en lue niin mä en taaskaan pääse opiskelemaan. En tiedä kestäisinkö sitä. Mutta kun tiedän että nyt on kyse omasta tahdon voimasta, siitä että mä vaan päätän että pääsen sisään ja luen kuin pieni eläin. Mutta kun tuntuu ettei pää kestä sitä. :/

maton alle?

2007-03-08T16:08:00+02:00

Voin ihan kamalan huonosti, en saa itseäni ylös tästä penkistä jotta saisin mentyä lepäämään hetkeksi vaikka väsyttää. Kyyneleet tunkee väkisin silmiin, olen ollut tässä pohjakohdassa jo niin monta kertaa, tuntuisi riittävän jo miulle, eikö voisi jo mennä ylöspäin ja oikeasti jäädä sinne ylemmäs? Miksi pitää tippua aina vaan takaisin alas?

Lääkitys nostettiin takaisin siihen 150mg efexorin osalta, seroquelia ei enää nostettu tuosta ko ei ole kuulemma mieltä pumpata miuta täyteen lääkkeitä. Mikä on totta mutta toisaalta, haluaisin oikeasti vaan jotain mikä helpottaisi oloa, en jaksa tätä. En jaksa mielikuvia joissa näen omat ranteet auki vedettyinä ja verta on joka paikassa. Ne on kamalia, ne on ahdistavia ja ne saa miut pelkäämään että jonain päivänä ne on todellisuutta. Lääkärikin oli jotenkin pahoillaan maanantaina että ollaan taas tässä pisteessä, miulla meni jo paljon paremmin välillä. Ja nyt jää si terapiakin tauolle, terapeutti menee johonkin leikkaukseen ja palaa luultavasti 6vk päästä töihin. Mikä on raskas isku tässä kohtaa tätä sairastamista.

Tiuku on käymässä ja jotenkin sekin ahdistaa, en saa olla miten haluan. Jään paitsioon huomiossa ja niin. En voi käpertyä sängylle itkemään koska miun pitää olla kova, terve ja hyvinvoiva. Vaikka en ole. Ja Tiuku sen tietää hyvin.

Ei jaksa edes neuloa. Mikä on tosi hälyttävää.

hukassa

2007-03-04T10:21:00+02:00

Miksi en usko että olen sairas? Miksi minä en hyväksy sitä että tarvitsen toisen apua jotta selviän arjesta? Koska en halua olla toisen ihmisen tuen armoilla, haluan olla teflonista ja kyetä mihin vaan ja yksin. Mutta kun en mä selviä ja se on kamalan vaikea miulle hyväksyä. Kontrollin pitää pysyä omissa käsissä ja kun niin ei tee niin olen ihan hukassa ja ahdistun.

Viikonloppu on ollut tosi vaikea. Laika lähti helsinkiin viikonlopuksi, tapamaan nano-ihmisiä. Olen ollut lähes tuskallisen ahdistunut koko ajan, tuntuu ettei mikään helpota oloa. En nuku, en syö. Nämä tosin on vaivanneet taas jo pidempään ja siitä pitää puhua lääkärille maanantaina. En halua mennä taas huonoon kuntoon mutta nyt jotenkin tuntuu siltä että se on edessä. Miksi tämä on näin vaikeaa ja hidasta?

Kapinoiko oma pää sitä vastaan että olen osin tervehtymässä?